torstai 14. huhtikuuta 2016

Friends & HIMYM

Morje!
Aloitan suuren blogimentorini K. Vuorisen (veljekset tapelkoon ketä heistä tarkoitan) jalanjäljissä kirjoittamalla kaikkea ei niin mielenkiintoista itsestäni ja säästän tekstin koukun loppuun. Hah, eli jos sua ei mun elämä kiinnosta, niin odottele seuraavaa julkasua. Okei, pieni viittaus tähän joukkueeseen on siis luvassa lopussa. Ja varoitus, tästä tulee hiton pitkä. Jopa tietynlainen elämän välitilinpäätös.

Blogin otsikko? Kyllä. Päivitin itseni alkuvuodesta 2010-luvulle ja hankin Netflixin. En ole päivääkään katunut. Parhaat 9€/kk mitä olen varmastikaan koskaan käyttänyt. Vaikka olen pirun kiireinen (olevinaan), niin poikamiehen arkeen mahtuu hetkiä, jolloin ehtii välttelemään siivoamista katsomalla viihdettä. Aloitin katsomalla 10 tuotantokautta Frendejä. Jatkoin sujuvasti katsomalla 9 tuotantokautta How I Met Your Motheria. Nopea laskutoimitus; 19tuottista*24jaksoa*~22minuuttia = helkkarin paljon aikaa jolloin olisi voinut tehdä jotain hyödyllistä. Tai vaihtoehtoisesti jotain vielä hyödyttömämpää. Koska vaikka varsin hyvin tiedostan sarjojen olevan täysin fiktiivisiä, kuvaavat ne dramatisoidulla tavalla kuitenkin ihmisen, vieläpä minun ikäisen, elämää mitä parhaiten. Ja ne saivat minut taas ajattelemaan.

Tänään HIMYMin päätösjakson päätyttyä tein tiedostamatonta yhteenvetoa. Se realisoitui myöhemmin hetkellä, kun velipuoleni kutsui 30-vee kekkereihinsä (johon en tietenkään pääse osallistumaan, koska elämäni nainen Lady Pesäpallo juhlii silloin harjoitusottelulla. Ja ei, tuossa lauseessa ei ollut prosenttiakaan katkeruutta, olen valintojeni kanssa sinut). Mutta rupesin miettimään, että millainen kuvittelin parikymppisenä olevani tällä hetkellä. Joten arvon lukijat, tässä tarina "How I met your mother and friends".

2006 huhtikuu, olin armeijassa. Osasin ajatella, mutta jälkeenpäin ajateltuna en tiennyt mitä haluan. En ollenkaan. Intti meni ja oikeastaan sen jälkeen voin laskea aikuisikäni alkaneen. Menin ensimmäistä kertaa oikeisiin töihin (olin mä nyt töitä tehnyt ennenkin, mutta ehkä ymmärrätte). Työpaikka Pöytyän Kyrössä Hydoring Oy. Hienoa aikaa kaikki 15kk. Käteen jäi muutama moi-tuttu ja yksi parempi kaveri. Olin Lukiosta valmistumiseni jälkeen miettinyt että mitä sitä tekisi isona. Ja tuolloin mulla ei ollut mitään käryä (en tiedä onko vieläkään täysin). Joten hain luonnolliseen lukion jatkeeseen, AMKin Liiketalouden koulutusohjelmaan. Halusin katkaista hieman napanuoraa kotiseutuun(lue: pinnat ei riittäny isompaan kaupunkiin), joten hakeuduin Seinäjoelle. 2008 syksyllä muutaman kuukauden ensikosketuksen nykyisen työnantajani kanssa jälkeen muutin sinne. Se oli kova paikka(jota helpotti parin loimaalaisen kaverin lisäksi kolme brother-from-another-motheria, jotka jälkikäteen ovat oppineet tottelemaan nimeä Rottaveljet). Olin "seukannut vakkariin" jo monta vuotta ja sekin painoi alkuun mielessä paljon Pohjanmaalle muuttaessa. Lopulta se juttu päättyi ensimmäisen vuoden lopulla. Elämäni ensimmäinen suuri kasvun paikka. Jos jotain positiivista etsii, niin murheitani ja mietteitäni hukutin (opiskelijabileiden ohella) salille ja yleensäkin treenaamiseen. Kesällä 2009 olin pesäpallossa parempi kuin ikinä. Olin hyvässä kunnossa ja itseluottamus oli korkealla. Harmikseni juuri kun olin murtautunut Köyliössä Ykköspesismiehistöön, pyöräytin nilkkani. Pesäpallourani siihen mennessä kovin takaisku ja pelikenttien ensimmäinen iso kasvun paikka. En ole siitä oikein kenellekään puhunut koskaan, mutta näin 7 vuotta myöhemmin tajuaa, kuinka merkittävää osaa nykyisessä minussa tuo yksi nivelsidevenähdys näyttelee yhä edelleen.
Kausi päättyi putoamiseen ja paluuseen Loimaalle. Samalla olin edellisenä kesänä paikannut "Korkkia" yhdessä pelissä KöLan naisten viuhkassa. Näinpä syksyllä seurajohto ehdotti tarttumista viuhkaan. Asuin edelleen Seinäjoella, joten päivittäin en tiimin kanssa ollut. Mutta ehdottomasti eniten pesäpallotaipaleeni kehitykseen vaikuttanut mies, eli Korkki hoiti homman.
Kesä 2010 oli elämässäni muutosten kesä. En ollut harjoitellut kunnolla ja en nauttinut pelaamisesta enää kunnolla. Osasyy oli varmasti siinä, että uudella pelipaikalla ensimmäisessä pelissä maksetut oppirahat veivät minut silloisen pelinjohtajan koirankoppiin. Äkäsempi kaveri olisi sen kauden koirankoppia voinut kutsua kenneliksi, sillä minulla oli kohtalotovereita. Mutta se mistä nautin, tapahtui Köyliössä. Meillä oli huippujoukkue. Etenimme Superpesis-karsintoihin ja olimme ainoa joukkue joka lopulta karsinnoissa onnistui kaatamaan KPLn, joka nousi.
Seinäjoella lukuisat illat ABCn Photoplayta Rottaveljien kanssa pelaten olin alkanut tiedostaa olevani ehkä väärässä koulussa. Mutta sitä en halunnut kenellekään myöntää, vaan yritin uskotella kaikille (ennen kaikkea itselle), että kyllä tää tästä. Mutta 23-vuotiaalle kotikaupunkiaan isommassa kylässä asuvalle ei ole helppoa lähteä käyttämään maitojuna-korttia. Ja ei siihen minustakaan ollut. Nyt ymmärrän AMK-dropoutteja huomattavasti paremmin. Noin kakskymppisen ihmisen pitäisi tietää mitä haluaa. Tarkemmin sanottuna jo 15-vuotiaana. Koska en lukiossa lukenut pitkää matikkaa tai fysiikkaa tai kemiaa, olin käytännön tasolla sulkenut itseltäni esimerkiksi insinööriopinnot pois(*tuulettaa vapautuneesti, koska siitä nyt ei ainakaan olisi tullut mitään*). Tuo on hieman hankala yhtälö selvitettäväksi, koska oikeasti kuinka moni tietää 15veenä mitä isona haluaa olla? Tiesitkö sinä? Epäilen...

Mutta palataan kesään 2010. Edessä oli siis pesisratkaisujen lisäksi ratkaisut opiskelupaikasta. Edessä oli syksyllä työharjoittelu, eikä mulla ollut mitään paikkaa. Ennen yhtä heinäkuista puhelua. Seinäjoelta soitettiin pelaamaan salibandya maalivahdiksi. Taso oli vain 4-divari, mutta he onnistuivat järjestämään harjoittelupaikan. Kaupasta, mutta silti. Se ratkaisi kaiken, syksyllä palaisin Seinäjoelle. Ja se ratkaisi sen, että pelihommat pesäpallossa saivat jäädä. Kauden 2010 päätyttyä mua kysyttiin LPn viuhkaan. Puhuttiin noususta ja siitä että kovia paluumuuttajia olisi mukana Kalttosen ja Hakalan Jannen johdolla. Sanoin että en pysty sitoutumaan, koska asun Seinäjoella ja lisäksi olin tehnyt jatkon Köyliöön, vaikka en oikeastaan tiedä edes miksi, koska motivaatio lajiin oli täysin lopussa. Syksy 2010 oli vaikeaa aikaa elämässäni muutenkin. Etsin itseäni oikein kunnolla. Olin yhden klikkauksen päässä hakemuksen lähettämisestä rauhanturvaajaksi. Sekin asia, josta en ole tainnut kertoa kenellekään ennen tätä. Halusin ulospääsyn, sillä opinnot olivat täysin umpikujassa ja muutenkin olin ihmiskehityksen vaiheessa "täysin hukassa". En oikein kuulunut mielestäni minnekään ja silti olin kaikkialla. Luojan kiitos, mulle on siunaantunut iso liuta hyviä kavereita. En tiedä montako ystävää mulla on, mutta hyviä kavereita on. Ja paljon. Jos olin Seinäjoella, Rotat piti huolta että oli tekemistä eikä pelkästään ajateltavaa. Ja harjoittelussa meillä oli S-Marketissa valtavan upea porukka. Työt olivat kuin terapiaa, etenkin kun vielä sai kassavuoroissa sosiaalista kanssakäymistä totaalisten tuntemattomuuksien kanssa.
Sitten, eräänä iltavuorona yksi vanhempi rouva kysyi multa "mitä sulle kuuluu?". Vastasin että "eipä ihmeempiä". Rouvan sanat jäivät takaraivooni kolkuttamaan pitkäksi aikaa; "älä ihmeempiä odotakaan, nauti tavallisesta". En saanut suustani ulos muuta kuin "niin, niin no niin" ja nyökkäilin.

Tämä oli alkuvuotta 2011. En sano, että täsmälleen tuosta hetkestä alkoi mitään suurta ja mahtavaa, mutta se laittoi elämää perspektiiviin. Koska se oli täysin totta. Se oli elämänkokemusta. Ja vuodesta 2011 tulikin hieno vuosi. Pääsiäisenä mut houkuteltiin lopulta LPn viuhkaan ja kesä sytytti sammumassa olleen rakkauden lajiin. Pääsin niin Loimaalla kuin Köyliössäkin toteuttamaan itseäni paremmin kuin koskaan. Olin monesti kaarella miettinyt että peluuttaisin tämän tilanteen näin ja tämän näin. Nyt pääsin realisoimaan ajatuksiani. Ja pienten käynnistymisvaikeuksien jälkeen molemmat porukat porskutti pleijareihin. Naisissa tie katkesi ensimmäiselle rundille, mutta miesten kanssa mentiin kahden kotarin päähän noususta Ykköseen. Ihmisenä olin kevään aikana oppinut nauttimaan monista pienemmistä jutuista. Ja esimerkiksi kaveriporukalla kesästä 2005 vietettyä Juhannusta isovanhempieni mökillä rupesi käsittelemään enemmän "upeana kolmena päivänä parhaiden ihmisten kanssa" kuin "kolmena päivänä jona katsotaan kuka juo eniten kaljaa". Tuosta lähtien juhannus on ollut itselle se ultimaattinen kaverijuhla. Silloin on tekemisissä sen tietyn porukan kanssa, joista osaa asuu kaukana ja muutenkaan kaikkien kanssa ei ihan joka päivä näe. Nämä ihmiset varmasti tunnistavat itsensä.

Alkuvuosi 2012. Olin Seinäjoella neljättä vuotta ja olin kaikkialla muualla paitsi koulussa. Kaikki motivaatio tradenomi-tutkintoon oli hävinnyt. Olin viimeinkin ymmärtänyt luovuttaa. En ollut ollut onnellinen koulussa ja rehellisesti sanottuna aika S-Marketissa oli saanut minut vakuuttuneeksi, että haluan tehdä töitä jossa käytäntö on teoriaa tärkeämpää. Kaupassa sai vielä jutustella ihmisten kanssa, josta havaitsin nauttivani. Myyntityö tai saatika kirjanpitäjän ammatti ei kuulostanut ollenkaan multa. Ongelma tulevaisuuden osoitteesta ratkesi tammikuisena lauantaina. Tapasin Loimaalla tytön ja se oli menoa. Kotiin oli helppo palata siinä kohtaa. Pesäpallokausi 2012 oli melko varmasti ikimuistoisin. Kesään liittyi niin paljon tunteita ja se joukkue oli aivan mahtava. Siitä löytyy muistoja youtubesta nimellä 'LP-juniorit Joulutervehdys'. Nousimme 1.9.2012 Vaasassa. Ottelu, josta en oikeastaan muista yhtään mitään. Muistan kaksi ensimmäistä Vaasa-peliä elävästi, mutta siitä pelistä en muista muuta kuin yhden kaverin "tukan" ja voittojuoksun. Ja en ole unohtanut niitä ajan myötä, vaan pari viikkoa pelin jälkeenkään en muistanut siitä enää mitään. Olen miettinyt valmistautumistani tuohon peliin paljon. Miksi olin juuri siinä pelissä niin äärimmäisen latautunut ja johtuuko siitä, että en muista juurikaan mitään. En ole keksinyt vastausta, mutta sen lataustilan haluaisin vielä jossain pelissä löytää. Ihan vaikka pelkästään oppimisen ilosta. Joka tapauksessa voitimme ja nousimme kohti uutta ja tuntematonta.

2013 ja 2014 elämässäni olivat ja menivät. Toki paljon asioita ja käänteitä tapahtui niin siviilipuolella kuin pesäpallokentälläkin. Etenkin valmentajana otin tuolloin isoja askeleita. Isoin asia mitä noina vuosina tapahtui, oli se, että tiedostin että todellakin haluan perheen. Olen yhden ihanan tytön kummisetä since 2012. Kiitos hänen vanhemmilleen luottamuksesta. Siitä hetkestä alkaen kun käteni oli Iina Emilian pään päällä papin häntä kastaessa, elämäni suurin haave on ollut joskus saada oma lapsi. Ajattelin, että kun olen 30, niin mulla olis ainakin yksi lapsi. Vaan elämä ei mene aina niin kuin on suunnitellut, jos sallitte tällaisen kliseen. Toiseksi pisin suhteeni päättyi viime keväänä. Sillä hetkellä, no okei pienen toipumisen jälkeen, sain paiskata isoimman haaveni aikataulutuksen romukoppaan. Suhteiden päättyminen on aina hiton kova paikka. Mutta aika antaa perspektiiviä. Edellinen suhde kaikessa hienoudessaan ja ihanuudessaan ei lopulta ollut se, mikä olisi ollut minulle itselle oikein. Vaikka kemiat toimisivat kuinka hyvin, lopulta myös arvojen ja haaveiden pitää kulkea käsi kädessä. Ja koska olen kuitenkin "nuori", niin liialliset kompromissit ovat vain rohkeuden puutetta. Jopa pelkoa.
Kesä 2014 oli todella vaikea pesiskentillä ja putosimme. Mutta kaiken viime kevään tapahtumien jälkeen, kesä 2015 oli mitä upein. Pääsin lähestymään pesäpalloa täysin eri näkökulmasta, kun voittopaineita ei ollut käytännössä ollenkaan. Ja ennen kaikkea ihmisenä, kasvoin taas rajusti. Lyhyt suhde loppukesästä vain vahvisti tietoisuuttani siitä, mitä elämäni haluan olevan. Ja nyt, 2kk vajaa 30v, luulen tuntevani itseni aika hyvin.

Ihminen oppii joka päivä uutta. Vaikkei sitä tiedostaisikaan juuri silloin. Se oppi saattaa olla jonkun tiedon muodossa. Saatat oppia tuntemaan jotain kaveriasi paremmin hänen elämässään tapahtuvien muutosten myötä. Tai opit itsestäsi uutta. Itse opin esimerkiksi viime perjantaina reeneissä, ettei lähes 30vee voi mennä enää lyömään ilman kunnon keskivartalolämpöä. Viikonlopun yöunet tunneissa pystyn laskemaan yhden käden sormilla johtuen venähtäneestä lihaksesta jossain päin kylkeä. Nämä on pieniä asioita elämän matkalla, jotka vaan on koettava. Haluan uskoa, ja uskon, että minua varten on olemassa joku ihminen täällä maailmassa. Ihminen jonka arvot ja haaveet kohtaavat. Haluan uskoa, että Pöytyän Urheilijat 2016 on valmis kirjoittamaan positiivisen luvun elämänkertaani. Haluan uskoa, että kun olen 50, pääsen kertomaan "ihan-Ted-Mosbyna" lapsilleni tarinaa siitä, kuinka tapasin heidän äitinsä. Ja siitä, kuinka elämässäni on ollut upeita kavereita, ystäviä, FRENDEJÄ, matkani varrella tätä todistamassa.

Ja haluan uskoa, että kaudesta 2016 tulee tarinan kertomisen arvoinen. Haluan, että joukkueellinen frendejä kertoo syyskuussa tarinan siitä, kuinka he pääsivät tavoitteeseensa. Minulla on muutama ajatus takataskussa siitä, millä porukasta saa joukkueen, joka välittää toisistaan. Välittäminen on monimuotoinen sana, jonka sanominen on helppoa, mutta sisäistäminen vaikeaa. Välittämisen sisäistäminen vaatii ajattelua ja ymmärrystä. Vaatii kykyä tuntea sympatiaa ja empatiaa. Vaatii ihmiseltä uskallusta kyseenalaistaa itsensä tai omat metodinsa yhteisen hyvän vuoksi. Ja minä haluan, että PöU2016 muistetaan joukkueena, joka välitti. Jos syyskuussa voin sanoa, että tässä onnistuttiin, niin väitän että olemme myös silloin saavuttaneet tavoitteemme runkosarjan sijasta 5. Mutta se vaatii kaikilta paljon. Sen pitää alkaa minusta ja linkittyä seura- ja joukkueenjohtoon ja toisessa suunnassa pelaajiin, pelasit sitten isossa roolissa tai esiinnyit ainoastaan reeneissä.

Olihan tilitys. Kaikkea ne numerot ja ikävuodet teettää. Melkein jään innolla itsekin odottamaan, että millanen on 50vee minä. Mitä se ajattelee 30v minusta? Onko se elänyt arvojensa ja haaveidensa mukaisesti? Katsotaan...

Tekstissä ei ole tarkoituksella mainittu juurikaan nimiä. Uskon, että ihmiset jotka tän lukee, tunnistavat itsensä jos niin on tarkotettu. Kiitos teille kaikille, ystävät, kaverit, joukkuelaiset, työkaverit, koulukaverit, exät, perhe ja kaikki. Olette kaikki, ihan kaikki näytelleet jotakin roolia tarinassa "How I Met Your Mother" ja ootte kaikki ollu jossain kohtaa mukana tarinassa "Friends". Kiitos.

Hyvää kevättä,
J-P

P.s. 30v minä on tainnu löytää elämäänsä yhden asian jonka tekemisestä nauttii ihan suunnattomasti(muu kuin pesäpallo). Asian, jota 20v minä osannut edes ajatella. Kysykää ihmeessä, kun tavataan :)

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Hengähdystauko

Aurinko. Sulavasta lumesta aiheutuva veden solina. Loimaan Ankkuri Paikkaan ilmestyvä terassi. Tennishallin pihalle ilmestyvä valkoinen puutarhatuoli. "Kuvankaunis" Loimijoki. Hiekkatekonurmille halajava ihmismieli. Paniikki lähenevästä sarjakauden alusta.

Nuo ovat itselle merkkejä keväästä. Niin vain talven hallikausi on saavuttamassa päätöksensä ja kevät on tekemässä lopullista läpilyöntiään. Kerrataan mitä tuli tehtyä ja mitä pitäisi vielä tehdä, jotta Pöytyän Urheilijat on 14.5. valmiina vastaamaan haasteeseen nimeltä Lievestuoreen Kisa.

Lokakuun puolessa välissä pidettiin avaustapaaminen ja yhdessä määriteltiin tulevan kauden tavoitteet. Päätimme kunnianhimoisesti lähteä tavoittelemaan sijaa numero 5, joka oikeuttaisi nousukarsintapeleihin. Tavoite tiedostettiin olevan kova, mutta realistinen. Ykköspesis on ensi kaudellakin siitä oikeudenmukainen sarjataso, että huonolla pelillä saavutetut pisteet voit kauden jälkeen laskea yhden käden sormilla. Hyvällä pelaamisella sen sijaan pystyt takaamaan itsellesi mahdollisuuden voittaa jokaikinen ottelu. Tätä taustaa vasten sijan 5 tavoitteleminen olisi ainoa oikea luonnollinen jatkumo viime kauden ja syksyllä tapahtuneiden kokoonpanomuutosten jälkeen.

Aluksi meitä oli 19. Vartaman Patrikilta harmiksi evättiin mahdollisuus taistella meillä pelipaikasta. Eli ensimmäinen pois, mennään 18:lla. Hyvä määrä, etenkin kun roolitusten myötä jakauma ja kilpailu pelipaikoista oli juuri sopiva. Marraskuun puolivälistä ruvettiin hommiin kimpassa. Alkuajatus oli, että pyritään Rauman vuoroilla hiomaan ulkopeliä kuosiin. Loppuviimein pidimme siellä tasan yhdet treenit. Ja pelasimme kaikkiaan 6 peliä. Alkuun ajatus 6 pelistä herätti lähinnä kysymysmerkkejä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli mitä parhain määrä. Joka peliin lähdettiin koittamaan aina tiettyjen yksinkertaisten asioiden opettelua tai parantamista. Alkuun totuteltiin uuteen merkkiin. Sitten yritettiin jo kehittää kaaren toimintaa ja roolitusta. Koko ajan ulkopelissä on isona teemana ollut pelin pelaaminen. Siihen olen ollut äärimmäisen tyytyväinen, miten jokainen on ulkona ollessaan nimenomaan pelannut peliä. Se on selkeä, että suoritustason pitää selvästi vielä nousta, jotta tavoitteen toteutuminen on mahdollista. Kevään harjoitusviikot näyttelevät isoa osaa tässä. Hallipaitsion aiheuttamat harjoitustappiot on kurottava kiinni niin yksilö-, kuin joukkuetasollakin.

Peleistä hieman. Ensimmäinen peli on KaMaa vastaan. Rimpuilimme kivasti mukana, mutta lopulta Lankisen vastustamattomat kotiutukset muodostivat tuloksellisesti oikeudenmukaisen eron. Ulvilaa vastaan avausjakso meni tasan 5-5. Muutama ulkopelikämmähdys varjosti tuota, mutta sisäpelissä ensihavainnot materiaalimme riittävyydestä kahden kärjen peluuttamiseen realisoituivat. Toisen tynkäjakson pystyimme voittamaan. Pari viikkoa tästä käväisimme Imatralla. JoMa ja IPV olivat meihin nähden liikkeellä verrattain kokemattomilla porukoilla. Jälkikäteen ajateltuna pitää olla tyytyväinen että käänsimme kaikki tiukat jaksot voitoiksi. Sitä kutsutaan käsittääkseni rutiiniksi, joka ratkoo pitkässä juoksusssa isojakin asioita. Viime kauden joukkue oli isoksi osaksi Ykköspesis-debytantteja, joilta sarjatasorutiini puuttui. Nyt sitä on kaikilla vähintään kauden verran takana ja se on talven peleissä näkynyt upealla tavalla. Imatran reissu oli tästä mitä parhain esimerkki. Viikko sitten teimme tasoeron selväksi Tahkon a-poikien kanssa. Ja viimeinen peli oli eilen. Käsittelimme Tampereen vierailua tietynlaisena hallikauden huipentumana. Ottelun alku oli surkea, kun kattosääntö ja edeltävä jalkapallopeli olivat vieneet fokusta muualle. Huonon avausvuoron jälkeen rupesimme kuitenkin tekemään asioita ja pelitekoja, jotka palvelevat ajatusta voittavasta pesäpallosta. Ratkaisevilla hetkillä esiin nousivat vielä ne jätkät, joiden tehtävä on tehdä tulos. Molemmat jaksot 1-2 ja peli puhtaasti 0-2.

Summa summarum. 6 peliä, 5 voittoa. Pisteet saman sarjatason joukkueita vastaan 11-0. Oliko heillä kokeiluja ja muuta? Varmasti. Onko se meiltä tai meidän suorittamisestamme pois? Ei. Eikä meillä tietenkään ole yhtäkään pistettä kauteen lähdettäessä. Ja kevään harkkapelit voivat yhtä hyvin kääntyä meitä vastaan. Mutta fakta on se, että voittamaan oppii vain ja ainoastaan voittamalla. Ja sitä erittäin arvokasta kokemusta saimme hankittua talven peleistä.

Pari viikkoa sitten vietimme kimpassa päivän, jolloin touhuttiin kaikkea muuta kuin pesistä. Oli kiva huomata, että joukkueesta löytyy piilevää talenttia myös muualla kuin hiekkatekonurmella. Lisäksi kävimme läpi kaavaa, jolla tavoitteen saavuttamisesta tulee mahdollista. Kausi on jaettu neljään jaksoon. Tällä tapaa oman tulostason suorittamisen tarkkailu on helpompaa, eikä yhden huonon pelin jälkeen ole välttämättä tehdä suurempia muutoksia. Tavoitepistemäärä kaudelle on 45, minimitavoite 39.

Nyt otetaan irtiotto lajiharjoittelusta ja keskitytään henkilökohtaiseen fysiikkaharjoitteluun pari viikkoa. Sitten toivon mukaan päästäisiin pihalle hiomaan viimeisiä kuvioita. Tekemistä joukkuetasolla riittää vielä paljon, mutta aikaa on riittävästi. Jos kauteen lähdettäessä olin mielessäni lukinnut 2 ulkopelipaikkaa, niin talvikausi vahvisti kolmannen. Näiden ympärille täytyy 6 muuta pelaajaa vielä vahvistaa. Lisäksi keväällä kartoitetaan minkä tyylisiä ja -tasoisia pelaajia on tarjolla Tahkosta. Eli muuttujia riittää vielä sopivasti, jotta ei tarvitse ruveta asettamaan itseään riippukeinuun odottelemaan kauden alkua.

Loppuun pari sanaa joukkueesta. Jo tämän vajaan puolen vuoden aikana voin todeta, että tässä joukkueessa on sisäiset arvot ja sisäinen hierarkia parempi/selkeämpi kuin missään aiemmassa joukkueessani. Jokaisella, siis ihan jokaisella on oma "ekologinen lokero". Jokaisella on merkitys ja vaikutus joukkueen suorittamiseen ja joukkueen henkeen. Omana hommana on ollut tiettyjä kavereita muistuttaa siitä, keitä he todellisuudessa ovat. Jokainen joukkueen jäsen on ansainnut paikkansa siitä syystä, keitä he oikeasti ovat. Mikäli joku jossain kohtaa yrittää olla henkisesti tai vaikka pelillisesti jotain muuta kuin oikeasti on, tulee heitä muistuttaa siitä että feikkaamisella et omia osakkeitasi paranna. Tässä kohtaa haluan korostaa myös kaksikon Kalttonen-Mäkelä roolia. Kaltsi on itselle hyvä linkki joukkueen tekemiseen ja tunteisiin, vaikka kohtalaisesti olen niistä kartalla muutenkin. Ale puolestaan on niin suuri luontainen auktoriteetti, että hänen sanoillaan on suuren suuri vaikutus ihan joka jannuun. Viesti menee aina paremmin perille vertaiselta kuin ylemmältä. Ja vaikka kuinka koitan itse itseäni tehdä mahdollisimman vertaiseksi, niin lopulta minun pitää tehdä päätökset kaikesta, jolloin olen väkisin pelaajan silmissä ylempi. Karri Kivi puhui viikonloppuna valmennusseminaarissa juuri erilaisista ihmistyypeistä joukkueessa ja siitä miten heitä tulee johtaa. Oman joukkueemme johtoportaassa (lasken siis siihen myös em. kaksikon) on todella kivasti kaikkia tyyppejä, mielenkiintoista nähdä mitä lisää Laakson Pepe pystyy tuomaan mukanaan nimenomaan tähän. Se on varmaa, että fysiikkapuolelle saamme valtvasti lisää Pepen mukana.

Eli homma on tällä hetkellä kivasti raiteillaan. Pian ollaan ulkona ja sitten alkaakin jo kauden alun odotus. Talvi on ollut pitkä, mutta ei mielestäni liian pitkä. Harjoittelumotivaatio on pysynyt hyvänä. Hieman turhan paljon on ollut taudeista ja loukkaantumisista johtuvia reenipoissaoloja, mutta lopulta talvikausi on ehdottomasti positiivisen puolella.

Katsellaan taas kun tulee jotain kirjoittamisen arvoista. Ja ihan varmasti sitä tulee! Niin hieno joukkue on kasassa tällä hetkellä.

-J-P

maanantai 1. helmikuuta 2016

Tapahtuma

Nyt ollaan paikassa, jossa harvemmin tulee blogattua. Systerin koira on hammaslääkärissä ja istun siis pieneläinklinikan vastaanottohuoneessa. Moniko muu on blogannu vastaavasta paikasta?

Nojoo, oli tässä asiaakin. Lauantaina pelataan taas! Ensimmäinen matsi Kankaanpäätä vastaan meni jotakuinkin niin kuin sen olin ajatellutkin menevän. Ulkona oltiin ehkä inasen odotuksia parempia, sisällä taas inasen odotuksia heikompia. Ulkopelissä etenkin Pellonperän Jyrki todisti viimeistään nyt kaikille epäilijöille (joihin en siis itse lukeutunut) sen, että Ykköspesis tasona on täysin oikea hänelle. KaMan ukoilla, alkaen keulamies Kaartokalliosta, oli ajoittain Jykän holttismaisen paalun kanssa suuria vaikeuksia. Kentällemeno oli hankalaa, kopinnostopalojakin taisi tulla kourallinen. Sisällä Jaakkolan veljekset hoitivat ruutunsa kiitettävästi, Pasuri ja Kaurila hyvin, muilla jäi varmasti itsensäkin mielestä petrattavaa. Ehkä noilla edellä mainituillakin.

Peli oli siis kokonaisuudessaan positiivinen, eikä esimerkiksi merkkivirheitä tullut avausvuoron jälkeen. Kaaripelin roolituksiin paneudutaan ensi matsiin tarkemmin, kuten myös ulkopelin vaihtotilannepelaamiseen. Sisällä hommat riippuu huomattavasti enemmän yksilötason suorittamisesta ja peräkkäisten onnistumisten määrästä. Joka tapauksessa tietynlainen pohjataso sille, mitä meidän pelaaminen tulee minimissään olla, on asetettu. Tästä lähdetään peli peliltä parantamaan. Uskallan väittää olleeni joukkueurheilussa sen verran mukana, että tiedän pelin tasoon tulevan yksittäisiä dippauksia. Lopulta kyse on siitä, miten niihin reagoidaan. Meikäläisen vastuulla on pitää puheet rehellisinä, teot laadukkaina ja ohjeistaa pelaajat olemaan ylireagoimatta huonoon peliin tai huonoon vuoropariin. Oman kokemuksen perusteella ylireagoidessa tekee enemmän tuhoa kuin viiveellä ja pidemmällä aikajänteellä analysoidessa.

Ulvila on siis seuraava vastus. Peli on jo nyt tulevana lauantaina. Rantasen Heikki tulee lavalle. Yhteisiä tilannereenejä ei juurikaan tältä sesongilta Heikin kanssa ole, käytännössä kaikki on tehty Jyrkin kanssa. En näe tätä huonona asiana. Se antaa meille mahdollisuuden tehdä ja kokea tiettyjä virheitä myös Heikin kanssa. Lopulta yhteiset kokemukset, etenkin ne tilanteet joissa on parannettavaa, luovat pohjan menestykselle. Ihmisen mieli on siitä jännä, että se harvoin oppii ennen kuin se on toistanut virheen riittävän usein. Ja siitä tässä on kysymys tällä hetkellä mitä isommissa määrin. Tilanne on hyvä, sillä näitä mahdollisuuksia ryssiä tulee vielä yhteensä 10, ennen kuin niistä olisi pääpiirteittäin hyvä ollut päästä eroon. Kokoonpanosta puuttuu myös Jaakkolan veljekset. Rotaatio pyörähtää tässä pelissä heidän kohdallaan. Paunan Mikko ja Riikosen Miikka pelaavat tämän talven ensimmäisen pelinsä, Painilaisen Erno uransa ensimmäisen PöU-paidassa. Mukava nähdä missä heidän kanssaan mennään. Edelleenkään voitto ei ole itseisarvo tai päätavoite, mutta sen ollessa tarjolla jaksojen lopussa siihen tulee tarttua ja tehdä pelin parhaat suoritukset silloin. Näin teki muun muassa KaMan kokenut kaarti meitä vastaan.

Sitten siirrytään siihen, miksi aloin näpyttelemään. Yksi asia joka on lähellä sydäntä, ovat urheilutapahtumat. Näissä on maamme rajojen sisällä varianssia joka suuntaan. Joissain tapauksissa tapahtumaa ei ole ollenkaan, joissain siihen on yritetty satsata mutta kehnommin menestytty, harvoissa se on mieleenpainuva. Urheilutapahtumaa ajatellaan Suomessa mielestäni vähän liiaksi sen itse pelin tai lajin ympärille. Se on kuitenkin se ainoa osa, johon seuroissa toimivat ihmiset, kannattajat tai sidosryhmät eivät voi vaikuttaa. Peli ja sen taso on mitä on. Se, millainen mielikuva osallistumisesta tapahtumaa jää, pitäisi pystyä luomaan muilla keinoin kuin itse pelillä. Toki se auttaa jos oma joukkue menestyy, mutta se ei saisi olla ainoa määrittävä tekijä, mitä se valitettavan paljon valitettavan monelle on.
Seuraava vertausleikki on absurdi, tiedostan sen itsekin. Olin viime keväänä ottelussa Manchester City - West Ham. Kävelimme Manchesterin keskustasta Etihad Stadiumille. Noin puolitoista kilometriä ennen stadionia meitä vastassa oli ensimmäiset Cityn vaaleansinisiin väreihin sonnustautuneet tytöt. Heillä oli yksi tehtävä, toivottaa hymyillen tervetulleeksi ohikulkevat kävelijät peliin ja toivottaa mukavaa päivää. Suomessa kun menet urheilutapahtumaan, ensimmäisenä sinulta pyydetään 5€:n pysäköintimaksu kaverilta joka ilmiselvästi olisi paljon mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä. Tai yleisestikin se usein hyvin lyhyt kävelymatka kohti tapahtumapaikkaa jää täysin huomiotta. Siinä olisi mielestäni mitä parhain paikka luoda ensivaikutelma. Esimerkiksi Pöytyän kentällä tämä olisi helppoa järjestää. Pysäköintipaikoilta on matkaa kentälle noin 100m. Siihen matkalle voisi laittaa seuran junioreita seuran väreissä isojen seuran lippujen kanssa toivottamaan ohikulkevat katsojat tervetulleiksi. Uskoisin että jokainen siitä ohi kulkeva saisi jossei pienen ulkoisen hymyn, niin ainakin sisäisen lämmön itselleen.
Okei, ensimmäinen positiivinen mielikuva luotu, jatketaan. Manchesterissa stadionin ulkopuolella oli valtava tapahtumatori. Cityn fanikauppa oli ääriään myöten täynnä. Joka nurkassa oli Cityn gearia tarjolla. Ruokaa myytiin kojuissa niin, että jonotusaika oli maksimissaan 3 minuuttia. Torilla vanhat seuralegendat kertailivat kovaäänisiin omia muistoja City-uraltaan ja samalla pohtivat ja pohjustivat tulevaa peliä. City-pelaajien saapuminen stadionille oli valtava show, jossa muutamaa onnekasta fania suotiin jonkun tähtipelaajan nimmarilla. Ja siitä suora lento Pöytyälle. Kentällä on ihanteellisen kokoinen parkkialue tälle "torille". Sinne voisi "rakentaa" kojuja. Yhdessä paikallinen ruokatuottaja myisi oman tilansa tarjontaa. Toisessa paikallinen pieni harrasteleva vaatturi myisi valmistamiaan mekkoja, paitoja, housuja ymsyms. Kolmannessa paikallinen jäätelövalmistaja myisi omia tuotteitaan. Neljännessä paikallinen kahvilayrittäjä kestitsisi kaffen janoisia. Tätä kaikkea tahdittaisi Miss Pöytyän juontama "show", jossa pelinjohtajat ja kotijoukkueen kokoonpanon ulkopuolella olevat pelaajat kertoisivat hieman tulevasta pelistä. Haastattelujen ympärillä oman kylän poikien pumppu soittaisi pari menevää biisiä. Jossain kulmassa olisi vaikkapa ohjattua toimintaa lapsille. Myyjien kustannukset "toripaikasta" 0€. Seuran osuus heidän myynnistään 0%. Kaikkien saama hyöty; mahdollisesti mittaamattoman iso. Ihmiset saapuisivat kentälle aiemmin, jolloin pelistä tulisi entistä enemmän myös sosiaalinen tapahtuma. Se saattaisi houkutella paikalle myös ihmisiä jotka siitä nauttivat.

Ehkä isoin osa ainakin ymmärsi pointin. Miksei juuri Pöytyän kaltaisessa pienessä maalaiskunnassa tuo urheilutapahtuma voisi toimia koko kuntaa yhdistävänä tekijänä. Paikalliset yrittäjät saisivat tunnettuutta, asukkaat ajanviettotapahtuman koko perheelle, seura mahdollisesti uusia katsojia ja jopa yhteistyökumppaneita. Monessa suomalaisessa urheilutapahtumassa on osia edellä mainituista jutuista. Harmittavan usein ne ovat kuitenkin kolmen maagisen kirjaimen takana. Ne ovat VIP. Omasta mielestäni joka ikinen pelitapahtumaan saapuva henkilö on seuralle VIP. Toki jos yhteistyökumppania haluaa jotenkin kestitä, niin siitä vaan, mutta se ei saisi olla mitään tai mistään pois ns. tavalliselta kansalta.

Pelin jälkeen lähdimme pois stadionilta. Silloinkin näin vielä huivikauppiaita sekä taas "sanansaattajia" kertomassa koska seuraavaksi stadionilla tapahtuu. Sama onnistuisi myös täällä. Mielestäni tärkeämpi kuin ennen ottelua jaettava käsiohjelma tulisi olla ottelun jälkeen jaettava "kiitos-kortti", jossa toivotetaan tervetulleeksi myös seuraavaan peliin. Tällaiseen en ole Suomessa törmännyt missään. Se ennen peliä jaettava käsiohjelma alkaa ehkä hieman nykyisenä some- ja internet-aikana olemaan muinaisjäänne. Väitän että noin 80% kentälle saapuvista ihmisistä on ainakin jollain tapaa tietoinen vastustajasta, sarjataulukosta ja ratkaisevista pelaajista. Huomattavasti harvempi tietää koska "mennään taas". Ja kuinka hienoa olisikaan kun pelin jälkeen pieni poika sanoisi isälleen että haluaa tuollaisen Niko Julinin naamalla ja nimmarilla varustetun fanipaidan kannettavakseen. Okei, ehkä tähän tähtikultin luomiseen tarvittaisiin juuri noita edellä mainittuja kuvioita. Joka tapauksessa, mietinnän paikka.

En väitä todellakaan näiden olevan mitään ehdottomia totuuksia tai tapoja joilla pitää toimia saavuttakseen seurassa kaikilla mittareilla kasvua. Mutta sen väitän, että nykyiset toiminta- ja ajatusmallit tapahtuman rakenteesta tulee heittää seuroissa pääpiirteittäin romukoppaan, jos haluaa tosissaan kasvattaa oman seuransa yhteisön nuppimäärää. Pitää uskaltaa ajatella eri tavalla. Ja sitten kun on uskallettu ajatella, pitää uskaltaa vielä toimia. Ja tässä kohtaa epäilevien tuomasten joukko vasta kasvaakin. Ja se on luonnollista. Pitää uskaltaa tehdä jotain uutta, eikä pelätä sen epäonnistumista. Mitä sitten, jos epäonnistutaan? Ainakin on yritetty etsiä kasvua.
Osallistamalla pieniä paikallisia toimijoita saattaa hyvinkin laittaa liikkeelle lumipalloefektin. Toki tämän idean ostaminen vaatii myös näiltä toimijoilta. Idealta putoaa pohja, jos ensimmäisillä kerroilla kun kauppaa ei synnykään, niin seuraavalla kerralla ei enää viitsitä tulla edes yrittämään. Toimijoiden tulisi ostaa ajatus pitkäjänteisestä olemisesta merkittävänä osana yhteisöä. Alkuun voisi jopa tilanne olla käänteinen, että seura joutuisi maksamaan paikalle saapumisesta tai minimissään avustamaan "kojun" pystyttämisessä ja purkamisessa.

Tällainen yksittäinen tapahtuma olisi varmasti järjestettävissä. Ei epäilystäkään. Kysymys kuuluukin, paljonko pitää ihmisten ajatusmalleja muuttaa ja aikaa kulua, että se olisi mahdollista joka ikisessä kotipelissä säästä tai viikonpäivästä riippumatta?

Jäädään kimpassa pohtimaan. Sitä ennen pelataan ja harjoitellaan sitä, jonka takia vielä tänä päivänä enimmäkseen kentälle tullaan. Eli pesäpalloa :)

Terkkuja kaikille,
J-P

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Mitä kuuluu??

Ohoh, onpahan aikaa edellisestä tekstistä. Voisi kai sanoa, että on ollut kiirettä. Mutta se olisi valetta. Ei tässä mikään kiire ole oikeastaan ollut, ei vain ole ollut mitään asiaa. No okei, on tossa yksi luonnos sydäntä lähellä olevasta aiheesta, mutta se vaatii viimeistelyä ajatusten ja vertailukohtien osalta ennen kuin haluan sen julkaista. Lupaan sen olevan ilmoilla ennen ensimmäistä sarjapeliä. Ehkä.

No mutta niin tosiaan, pesäpalloa tässä ollaan tekemässä. Ollaan porukalla vedetty marraskuun alkupuolelta lajia kahdesti viikossa. Torstait on enemmän pyhitetty lyöntitoistoille, sunnuntaisin ollaan enemmän tehty ulkopelijuttuja. Lisäksi pojat, tai pojat ja pojat, osa on meikäläistä vanhempiakin, ovat tiistaisin käyneet pienryhmissä tekemässä lyöntitoistoja oman roolinsa mukaisesti. Kaiken kaikkiaan harjoittelun tasoon ja yleiseen harjoittelumotivaatioon olen tyytyväinen. Toki yksilötasolla huonompia harjoitteita ja harjoituksia on ollut, mutta se on täysin luonnollista. Itseä lämmittää se, että pelaajat pääsääntöisesti ovat pystyneet nollaamaan harjoitusten huonot suoritteet välittömästi ja pystyneet parantamaan seuraavaan drilliin.

Ollaan menty välillä kovempaa, välillä kevyemmin. Nyt ollaan ruvettu enemmän ja enemmän tekemään pelipaikkakohtaisia toistoja niin sisällä kuin ulkonakin. Kerran käytiin Raumalla harjoittelemassa. Saatiin siellä omasta mielestä hyvä reeni aikaan. Se olikin sitten alustavasti talven ainoa ison kentän lajiharjoitus. Ei sitä mitä suunnittelin, mutta nyt mennään näin. Adapt or die. Sen sijaan pelaamaan päästään. Meillä on peräti 6 peliä, joka on todella paljon. 6 peliä olisi erinomainen määrä, jos muotit olisivat selkeät pelaamisen osalta. Peleissä on se, että se toimii erinomaisena harjoituksena 12 pelaajalle, lopuille se on välipäivä. Mutta talvellakin osalla on vähän menoja, joten varmasti jokainen saa ihan riittävät näyttöpaikat hallikauden aikana.
Näyttöpaikkoja on siis tarjolla. Omassa ajatusmaailmassa vanhoilla näytöillä ei kauheasti tee. Ne toki takaavat jonkinnäköisen ennakkoasetelman siihen, miten peliä lähdetään pelaamaan, mutta lopulta toukokuussa ne 12 numerolappua jaetaan niille, jotka ne sillä hetkellä ovat ansainneet. Nyt ensimmäisen pelin osalta esimerkiksi Tapio ansaitsi ison näyttöpaikan. Miehen potentiaali on kaikilla tiedossa. Viime kausi lähti ehkäpä jossain kohtaa väärille raiteille, joka johti itseluottamuksen rapisemiseen ja epätasaiseen suorittamiseen peleissä. Se mitä nyt talven aikana olen nähnyt, on saanut itseni vakuuttuneeksi siitä että mies on tämän näyttöpaikan ansainnut. Eikä tämä yksi peli ole mikään pakko-onnistumisen paikka. Niinkuin jokaisella, ne on ne pienet tietyt hetket pelissä jotka minulle viestivät sen, mihin pelaaja on valmis ja missä pitää kehittyä. Miten pelaaja reagoi onnistumiseen? Miten pelaaja reagoi epäonnistumiseen? Miten pelaaja reagoi joukkuekaverin epäonnistumiseen? Nuo ovat itselle niitä pesäpalloilijan peruskiviä, joista pystyy paljon kertomaan sitä, minkälainen tyyppi on kyseessä. Ja noita ominaisuuksia voi kaikkia kehittää.
Lisäksi haluan nostaa esille joukkueen kokenutta kaartia. Joni Kalttonen ja Aleksi Mäkelä antavat jokaikisessä harjoitteessa kaikkensa ja siinä samalla potkivat muita persiille. Tällaisten pelaajien kanssa on ilo toimia. Jyrki Pellonperä on kadehdittavassa fyysisessä kunnossa ja käy joka ikiselle pelaajalle esimerkistä miten huoltaa ja kehittää omaa kroppaansa. Jyrki tulee tosissaan haastamaan Rantasta lautasen ääressä. Ei ole sattumaa, että kokenut osasto Paunan kanssa muodostaa joukkueen kapteeniston. Itse valitsen aina joukkueelle kapteenin, varakapteenit äänestää joukkue sisäisesti. Kalttonen oli itselle kapteenin virkaan lopulta todella selkeä valinta. Tunnen hänet ihmisenä, meillä on paljon yhteistä historiaa ja tiedän Kaltsin olevan ensimmäisenä meikäläisen takana niin joukkueen kuin ulkopuolistenkin edessä.

Eli hyvin on mennyt tähän saakka. Pieniä, ja isompiakin vammoja joukkueessa on. Esimerkiksi siepparin tontilta Joona on sivussa vähintään kevään korvalle ja Ernolla on ollut pientä vaivaa. En epäile kuitenkaan hetkeäkään etteikö Rise pystyisi omalla, täysin ylivertaisella fysiikallaan suoriutumaan tontista. Toistopohjaa heittokulmiin ja yleisesti suoritteisiin ei ole vielä riittävästi, mutta viime kaudella Loimaalla pelatut pari peliä ja em. fyysinen vahvuus herättävät itselle vahvan luottamuksen siitä, että mies on riittävän valmis ensi lauantaina.

Voisin päättää tekstin sanomalla että lauantain pelistä lähdemme tavoittelemaan voittoa. En kuitenkaan sano. Jokaikinen kerta, kun numerolappu koristaa pelipaidan hihaa, tavoitellaan voittoa. Se on asia joka jokaisen joukkueemme jäsenen tulee sisäistää. Sen tulee olla automaatio. Epäonnistumisia kestän ja tiedän että ne saattavat kehittää, välinpitämättömyyden tulen kitkemään alkaen pelistä yksi. Välitä joukkueesta, välitä pelistä, välitä voitosta. Talven peleissä ei voitto ole kaikki kaikessa, mutta haluan että sen ollessa tarjolla, joukkue tarttuu siihen. Vain niin oppii voittamaan. Voittamalla. Enemmän kuin voittoa, haluan nähdä ja kokea sitä, miten joukkue tulee otteluihin, miten se vastaa vaikeisiin hetkiin ja miten se toimii yhdessä, joukkueena.
Siinäpä taas kerrakseen. Tulkaa ihmiset viettämään lauantai-iltaa Raumalle. Harvoin sitä pääsee mittaamaan tasoaan superpesisjoukkuetta vastaan.

Koitetaan seuraava teksti saada ulos vähän tätä nopeammin :)

Hyvää talven jatkoa. Pysytään kuulolla!

J-P