Morje!
Aloitan suuren blogimentorini K. Vuorisen (veljekset tapelkoon ketä heistä tarkoitan) jalanjäljissä kirjoittamalla kaikkea ei niin mielenkiintoista itsestäni ja säästän tekstin koukun loppuun. Hah, eli jos sua ei mun elämä kiinnosta, niin odottele seuraavaa julkasua. Okei, pieni viittaus tähän joukkueeseen on siis luvassa lopussa. Ja varoitus, tästä tulee hiton pitkä. Jopa tietynlainen elämän välitilinpäätös.
Blogin otsikko? Kyllä. Päivitin itseni alkuvuodesta 2010-luvulle ja hankin Netflixin. En ole päivääkään katunut. Parhaat 9€/kk mitä olen varmastikaan koskaan käyttänyt. Vaikka olen pirun kiireinen (olevinaan), niin poikamiehen arkeen mahtuu hetkiä, jolloin ehtii välttelemään siivoamista katsomalla viihdettä. Aloitin katsomalla 10 tuotantokautta Frendejä. Jatkoin sujuvasti katsomalla 9 tuotantokautta How I Met Your Motheria. Nopea laskutoimitus; 19tuottista*24jaksoa*~22minuuttia = helkkarin paljon aikaa jolloin olisi voinut tehdä jotain hyödyllistä. Tai vaihtoehtoisesti jotain vielä hyödyttömämpää. Koska vaikka varsin hyvin tiedostan sarjojen olevan täysin fiktiivisiä, kuvaavat ne dramatisoidulla tavalla kuitenkin ihmisen, vieläpä minun ikäisen, elämää mitä parhaiten. Ja ne saivat minut taas ajattelemaan.
Tänään HIMYMin päätösjakson päätyttyä tein tiedostamatonta yhteenvetoa. Se realisoitui myöhemmin hetkellä, kun velipuoleni kutsui 30-vee kekkereihinsä (johon en tietenkään pääse osallistumaan, koska elämäni nainen Lady Pesäpallo juhlii silloin harjoitusottelulla. Ja ei, tuossa lauseessa ei ollut prosenttiakaan katkeruutta, olen valintojeni kanssa sinut). Mutta rupesin miettimään, että millainen kuvittelin parikymppisenä olevani tällä hetkellä. Joten arvon lukijat, tässä tarina "How I met your mother and friends".
2006 huhtikuu, olin armeijassa. Osasin ajatella, mutta jälkeenpäin ajateltuna en tiennyt mitä haluan. En ollenkaan. Intti meni ja oikeastaan sen jälkeen voin laskea aikuisikäni alkaneen. Menin ensimmäistä kertaa oikeisiin töihin (olin mä nyt töitä tehnyt ennenkin, mutta ehkä ymmärrätte). Työpaikka Pöytyän Kyrössä Hydoring Oy. Hienoa aikaa kaikki 15kk. Käteen jäi muutama moi-tuttu ja yksi parempi kaveri. Olin Lukiosta valmistumiseni jälkeen miettinyt että mitä sitä tekisi isona. Ja tuolloin mulla ei ollut mitään käryä (en tiedä onko vieläkään täysin). Joten hain luonnolliseen lukion jatkeeseen, AMKin Liiketalouden koulutusohjelmaan. Halusin katkaista hieman napanuoraa kotiseutuun(lue: pinnat ei riittäny isompaan kaupunkiin), joten hakeuduin Seinäjoelle. 2008 syksyllä muutaman kuukauden ensikosketuksen nykyisen työnantajani kanssa jälkeen muutin sinne. Se oli kova paikka(jota helpotti parin loimaalaisen kaverin lisäksi kolme brother-from-another-motheria, jotka jälkikäteen ovat oppineet tottelemaan nimeä Rottaveljet). Olin "seukannut vakkariin" jo monta vuotta ja sekin painoi alkuun mielessä paljon Pohjanmaalle muuttaessa. Lopulta se juttu päättyi ensimmäisen vuoden lopulla. Elämäni ensimmäinen suuri kasvun paikka. Jos jotain positiivista etsii, niin murheitani ja mietteitäni hukutin (opiskelijabileiden ohella) salille ja yleensäkin treenaamiseen. Kesällä 2009 olin pesäpallossa parempi kuin ikinä. Olin hyvässä kunnossa ja itseluottamus oli korkealla. Harmikseni juuri kun olin murtautunut Köyliössä Ykköspesismiehistöön, pyöräytin nilkkani. Pesäpallourani siihen mennessä kovin takaisku ja pelikenttien ensimmäinen iso kasvun paikka. En ole siitä oikein kenellekään puhunut koskaan, mutta näin 7 vuotta myöhemmin tajuaa, kuinka merkittävää osaa nykyisessä minussa tuo yksi nivelsidevenähdys näyttelee yhä edelleen.
Kausi päättyi putoamiseen ja paluuseen Loimaalle. Samalla olin edellisenä kesänä paikannut "Korkkia" yhdessä pelissä KöLan naisten viuhkassa. Näinpä syksyllä seurajohto ehdotti tarttumista viuhkaan. Asuin edelleen Seinäjoella, joten päivittäin en tiimin kanssa ollut. Mutta ehdottomasti eniten pesäpallotaipaleeni kehitykseen vaikuttanut mies, eli Korkki hoiti homman.
Kesä 2010 oli elämässäni muutosten kesä. En ollut harjoitellut kunnolla ja en nauttinut pelaamisesta enää kunnolla. Osasyy oli varmasti siinä, että uudella pelipaikalla ensimmäisessä pelissä maksetut oppirahat veivät minut silloisen pelinjohtajan koirankoppiin. Äkäsempi kaveri olisi sen kauden koirankoppia voinut kutsua kenneliksi, sillä minulla oli kohtalotovereita. Mutta se mistä nautin, tapahtui Köyliössä. Meillä oli huippujoukkue. Etenimme Superpesis-karsintoihin ja olimme ainoa joukkue joka lopulta karsinnoissa onnistui kaatamaan KPLn, joka nousi.
Seinäjoella lukuisat illat ABCn Photoplayta Rottaveljien kanssa pelaten olin alkanut tiedostaa olevani ehkä väärässä koulussa. Mutta sitä en halunnut kenellekään myöntää, vaan yritin uskotella kaikille (ennen kaikkea itselle), että kyllä tää tästä. Mutta 23-vuotiaalle kotikaupunkiaan isommassa kylässä asuvalle ei ole helppoa lähteä käyttämään maitojuna-korttia. Ja ei siihen minustakaan ollut. Nyt ymmärrän AMK-dropoutteja huomattavasti paremmin. Noin kakskymppisen ihmisen pitäisi tietää mitä haluaa. Tarkemmin sanottuna jo 15-vuotiaana. Koska en lukiossa lukenut pitkää matikkaa tai fysiikkaa tai kemiaa, olin käytännön tasolla sulkenut itseltäni esimerkiksi insinööriopinnot pois(*tuulettaa vapautuneesti, koska siitä nyt ei ainakaan olisi tullut mitään*). Tuo on hieman hankala yhtälö selvitettäväksi, koska oikeasti kuinka moni tietää 15veenä mitä isona haluaa olla? Tiesitkö sinä? Epäilen...
Mutta palataan kesään 2010. Edessä oli siis pesisratkaisujen lisäksi ratkaisut opiskelupaikasta. Edessä oli syksyllä työharjoittelu, eikä mulla ollut mitään paikkaa. Ennen yhtä heinäkuista puhelua. Seinäjoelta soitettiin pelaamaan salibandya maalivahdiksi. Taso oli vain 4-divari, mutta he onnistuivat järjestämään harjoittelupaikan. Kaupasta, mutta silti. Se ratkaisi kaiken, syksyllä palaisin Seinäjoelle. Ja se ratkaisi sen, että pelihommat pesäpallossa saivat jäädä. Kauden 2010 päätyttyä mua kysyttiin LPn viuhkaan. Puhuttiin noususta ja siitä että kovia paluumuuttajia olisi mukana Kalttosen ja Hakalan Jannen johdolla. Sanoin että en pysty sitoutumaan, koska asun Seinäjoella ja lisäksi olin tehnyt jatkon Köyliöön, vaikka en oikeastaan tiedä edes miksi, koska motivaatio lajiin oli täysin lopussa. Syksy 2010 oli vaikeaa aikaa elämässäni muutenkin. Etsin itseäni oikein kunnolla. Olin yhden klikkauksen päässä hakemuksen lähettämisestä rauhanturvaajaksi. Sekin asia, josta en ole tainnut kertoa kenellekään ennen tätä. Halusin ulospääsyn, sillä opinnot olivat täysin umpikujassa ja muutenkin olin ihmiskehityksen vaiheessa "täysin hukassa". En oikein kuulunut mielestäni minnekään ja silti olin kaikkialla. Luojan kiitos, mulle on siunaantunut iso liuta hyviä kavereita. En tiedä montako ystävää mulla on, mutta hyviä kavereita on. Ja paljon. Jos olin Seinäjoella, Rotat piti huolta että oli tekemistä eikä pelkästään ajateltavaa. Ja harjoittelussa meillä oli S-Marketissa valtavan upea porukka. Työt olivat kuin terapiaa, etenkin kun vielä sai kassavuoroissa sosiaalista kanssakäymistä totaalisten tuntemattomuuksien kanssa.
Sitten, eräänä iltavuorona yksi vanhempi rouva kysyi multa "mitä sulle kuuluu?". Vastasin että "eipä ihmeempiä". Rouvan sanat jäivät takaraivooni kolkuttamaan pitkäksi aikaa; "älä ihmeempiä odotakaan, nauti tavallisesta". En saanut suustani ulos muuta kuin "niin, niin no niin" ja nyökkäilin.
Tämä oli alkuvuotta 2011. En sano, että täsmälleen tuosta hetkestä alkoi mitään suurta ja mahtavaa, mutta se laittoi elämää perspektiiviin. Koska se oli täysin totta. Se oli elämänkokemusta. Ja vuodesta 2011 tulikin hieno vuosi. Pääsiäisenä mut houkuteltiin lopulta LPn viuhkaan ja kesä sytytti sammumassa olleen rakkauden lajiin. Pääsin niin Loimaalla kuin Köyliössäkin toteuttamaan itseäni paremmin kuin koskaan. Olin monesti kaarella miettinyt että peluuttaisin tämän tilanteen näin ja tämän näin. Nyt pääsin realisoimaan ajatuksiani. Ja pienten käynnistymisvaikeuksien jälkeen molemmat porukat porskutti pleijareihin. Naisissa tie katkesi ensimmäiselle rundille, mutta miesten kanssa mentiin kahden kotarin päähän noususta Ykköseen. Ihmisenä olin kevään aikana oppinut nauttimaan monista pienemmistä jutuista. Ja esimerkiksi kaveriporukalla kesästä 2005 vietettyä Juhannusta isovanhempieni mökillä rupesi käsittelemään enemmän "upeana kolmena päivänä parhaiden ihmisten kanssa" kuin "kolmena päivänä jona katsotaan kuka juo eniten kaljaa". Tuosta lähtien juhannus on ollut itselle se ultimaattinen kaverijuhla. Silloin on tekemisissä sen tietyn porukan kanssa, joista osaa asuu kaukana ja muutenkaan kaikkien kanssa ei ihan joka päivä näe. Nämä ihmiset varmasti tunnistavat itsensä.
Alkuvuosi 2012. Olin Seinäjoella neljättä vuotta ja olin kaikkialla muualla paitsi koulussa. Kaikki motivaatio tradenomi-tutkintoon oli hävinnyt. Olin viimeinkin ymmärtänyt luovuttaa. En ollut ollut onnellinen koulussa ja rehellisesti sanottuna aika S-Marketissa oli saanut minut vakuuttuneeksi, että haluan tehdä töitä jossa käytäntö on teoriaa tärkeämpää. Kaupassa sai vielä jutustella ihmisten kanssa, josta havaitsin nauttivani. Myyntityö tai saatika kirjanpitäjän ammatti ei kuulostanut ollenkaan multa. Ongelma tulevaisuuden osoitteesta ratkesi tammikuisena lauantaina. Tapasin Loimaalla tytön ja se oli menoa. Kotiin oli helppo palata siinä kohtaa. Pesäpallokausi 2012 oli melko varmasti ikimuistoisin. Kesään liittyi niin paljon tunteita ja se joukkue oli aivan mahtava. Siitä löytyy muistoja youtubesta nimellä 'LP-juniorit Joulutervehdys'. Nousimme 1.9.2012 Vaasassa. Ottelu, josta en oikeastaan muista yhtään mitään. Muistan kaksi ensimmäistä Vaasa-peliä elävästi, mutta siitä pelistä en muista muuta kuin yhden kaverin "tukan" ja voittojuoksun. Ja en ole unohtanut niitä ajan myötä, vaan pari viikkoa pelin jälkeenkään en muistanut siitä enää mitään. Olen miettinyt valmistautumistani tuohon peliin paljon. Miksi olin juuri siinä pelissä niin äärimmäisen latautunut ja johtuuko siitä, että en muista juurikaan mitään. En ole keksinyt vastausta, mutta sen lataustilan haluaisin vielä jossain pelissä löytää. Ihan vaikka pelkästään oppimisen ilosta. Joka tapauksessa voitimme ja nousimme kohti uutta ja tuntematonta.
2013 ja 2014 elämässäni olivat ja menivät. Toki paljon asioita ja käänteitä tapahtui niin siviilipuolella kuin pesäpallokentälläkin. Etenkin valmentajana otin tuolloin isoja askeleita. Isoin asia mitä noina vuosina tapahtui, oli se, että tiedostin että todellakin haluan perheen. Olen yhden ihanan tytön kummisetä since 2012. Kiitos hänen vanhemmilleen luottamuksesta. Siitä hetkestä alkaen kun käteni oli Iina Emilian pään päällä papin häntä kastaessa, elämäni suurin haave on ollut joskus saada oma lapsi. Ajattelin, että kun olen 30, niin mulla olis ainakin yksi lapsi. Vaan elämä ei mene aina niin kuin on suunnitellut, jos sallitte tällaisen kliseen. Toiseksi pisin suhteeni päättyi viime keväänä. Sillä hetkellä, no okei pienen toipumisen jälkeen, sain paiskata isoimman haaveni aikataulutuksen romukoppaan. Suhteiden päättyminen on aina hiton kova paikka. Mutta aika antaa perspektiiviä. Edellinen suhde kaikessa hienoudessaan ja ihanuudessaan ei lopulta ollut se, mikä olisi ollut minulle itselle oikein. Vaikka kemiat toimisivat kuinka hyvin, lopulta myös arvojen ja haaveiden pitää kulkea käsi kädessä. Ja koska olen kuitenkin "nuori", niin liialliset kompromissit ovat vain rohkeuden puutetta. Jopa pelkoa.
Kesä 2014 oli todella vaikea pesiskentillä ja putosimme. Mutta kaiken viime kevään tapahtumien jälkeen, kesä 2015 oli mitä upein. Pääsin lähestymään pesäpalloa täysin eri näkökulmasta, kun voittopaineita ei ollut käytännössä ollenkaan. Ja ennen kaikkea ihmisenä, kasvoin taas rajusti. Lyhyt suhde loppukesästä vain vahvisti tietoisuuttani siitä, mitä elämäni haluan olevan. Ja nyt, 2kk vajaa 30v, luulen tuntevani itseni aika hyvin.
Ihminen oppii joka päivä uutta. Vaikkei sitä tiedostaisikaan juuri silloin. Se oppi saattaa olla jonkun tiedon muodossa. Saatat oppia tuntemaan jotain kaveriasi paremmin hänen elämässään tapahtuvien muutosten myötä. Tai opit itsestäsi uutta. Itse opin esimerkiksi viime perjantaina reeneissä, ettei lähes 30vee voi mennä enää lyömään ilman kunnon keskivartalolämpöä. Viikonlopun yöunet tunneissa pystyn laskemaan yhden käden sormilla johtuen venähtäneestä lihaksesta jossain päin kylkeä. Nämä on pieniä asioita elämän matkalla, jotka vaan on koettava. Haluan uskoa, ja uskon, että minua varten on olemassa joku ihminen täällä maailmassa. Ihminen jonka arvot ja haaveet kohtaavat. Haluan uskoa, että Pöytyän Urheilijat 2016 on valmis kirjoittamaan positiivisen luvun elämänkertaani. Haluan uskoa, että kun olen 50, pääsen kertomaan "ihan-Ted-Mosbyna" lapsilleni tarinaa siitä, kuinka tapasin heidän äitinsä. Ja siitä, kuinka elämässäni on ollut upeita kavereita, ystäviä, FRENDEJÄ, matkani varrella tätä todistamassa.
Ja haluan uskoa, että kaudesta 2016 tulee tarinan kertomisen arvoinen. Haluan, että joukkueellinen frendejä kertoo syyskuussa tarinan siitä, kuinka he pääsivät tavoitteeseensa. Minulla on muutama ajatus takataskussa siitä, millä porukasta saa joukkueen, joka välittää toisistaan. Välittäminen on monimuotoinen sana, jonka sanominen on helppoa, mutta sisäistäminen vaikeaa. Välittämisen sisäistäminen vaatii ajattelua ja ymmärrystä. Vaatii kykyä tuntea sympatiaa ja empatiaa. Vaatii ihmiseltä uskallusta kyseenalaistaa itsensä tai omat metodinsa yhteisen hyvän vuoksi. Ja minä haluan, että PöU2016 muistetaan joukkueena, joka välitti. Jos syyskuussa voin sanoa, että tässä onnistuttiin, niin väitän että olemme myös silloin saavuttaneet tavoitteemme runkosarjan sijasta 5. Mutta se vaatii kaikilta paljon. Sen pitää alkaa minusta ja linkittyä seura- ja joukkueenjohtoon ja toisessa suunnassa pelaajiin, pelasit sitten isossa roolissa tai esiinnyit ainoastaan reeneissä.
Olihan tilitys. Kaikkea ne numerot ja ikävuodet teettää. Melkein jään innolla itsekin odottamaan, että millanen on 50vee minä. Mitä se ajattelee 30v minusta? Onko se elänyt arvojensa ja haaveidensa mukaisesti? Katsotaan...
Tekstissä ei ole tarkoituksella mainittu juurikaan nimiä. Uskon, että ihmiset jotka tän lukee, tunnistavat itsensä jos niin on tarkotettu. Kiitos teille kaikille, ystävät, kaverit, joukkuelaiset, työkaverit, koulukaverit, exät, perhe ja kaikki. Olette kaikki, ihan kaikki näytelleet jotakin roolia tarinassa "How I Met Your Mother" ja ootte kaikki ollu jossain kohtaa mukana tarinassa "Friends". Kiitos.
Hyvää kevättä,
J-P
P.s. 30v minä on tainnu löytää elämäänsä yhden asian jonka tekemisestä nauttii ihan suunnattomasti(muu kuin pesäpallo). Asian, jota 20v minä osannut edes ajatella. Kysykää ihmeessä, kun tavataan :)
