Tervehdys ihmiset!
Tänään oon päättänyt ruveta laittaa elämääni uuteen uskoon. Ihan aamusta alkaen kaikki on tökkinyt. Siis ihan kaikki. Mikään ei ole sujunut. Kaikki huipentui illalla, kun menin pelaamaan salibandya ekan kerran puoleen vuoteen. Jaksoin 35min. Tai no, jaksoin 15min, olin paikalla 35min. Se oli viiminen silaus muutenkin ryvettyneelle itsetunnolle (joka siis on helvetin vahva, mutta ottanut vähän kolhua). Päätin aloittaa uuden chapterin elämässäni alkaen tästä hetkestä.
Kaikki mut tuntevat tietää, että elän ja hengitän voimakkaasti lajia nimeltä pesäpallo. Se on ollut itelle vaikeina aikoina tietynlainen henkireikä. Se on muovannut musta sellasen ihmisen, joka mä tänä päivänä olen. Hyvässä ja pahassa. Ensi kaudeksi jätän Loimaan taakseni, mitä tulee pelinjohtamiseen ja valmentamiseen. Suuntana on naapuripitäjä Pöytyä, jossa olin jo haistelemassa tunnelmia viime kaudella. Olen intoo piukassa, jos tokin samalla vähän jotkut asiat jännittääkin. Osittain tämän jännityksen purkamiseksi loin tän blogin. En ole hyvä juttelemaan tunteistani, tiedän sen varsin hyvin. Tunteiden purkaminen kirjoittamalla on mulle huomattavasti helpompaa ja luonnollisempaa. Lisäksi haluaisin, että ihmisten olisi helppo "löytää" ensi kesän PöU. Kun summaa kaiken tämän yhteen, niin blogin synty oli tosi asia. Yritän niin usein kuin mahdollista kirjoittaa tänne vähän jotakin. Välillä enemmän pesistä, välillä enemmän yleisiä ajatuksia elämästä.
Eli aloitetaan homma lyhyellä esittelyllä siitä, miten tähän on tultu. Synnyin rapiat 29-vuotta sitten TYKSissä, koska Loimaalla oli synnäri kiinni kesällä. Ollessani noin 3-vuotias ilmotin kysyttäessä, että mikä susta tulee isona, "notta ammattipesäpallomies". Okei, ammatti tää ei ole ja siitäkään, että olenko vielä mies, ei ole varmuutta. Mutta lajivalinta on pysynyt pikkupojasta. 1994 pelasin ekat pelini LPssä. Pelinjohtajana oli Tero Lepola, joka näki mussa jotain mitä kukaan muu ei ole koskaan nähnyt. Alotin "urani" kärkietenijänä numerolla 1. Siitä tasasta kyytiä tiputeltiin lyöntijärjestystä alaspäin. Välissä voitettiin D-pojissa pronssia. Lopulta kun löysi itsensä sieltä numeron 12 jommalta kummalta puolelta, havaitsin että ehkä olen saavuttanut kaiken mihin pelaamalla pystyn. 7 divarimatsia karttu vyölle, mm. Mikko Rantalahden pussarista suolasin kotiin 2009, kun Köyliön kanssa kaadettiin Kiri. Seuraavana kesänä "Taikuri" pelas Itä-Lännessä, mä purin tuppee Suomarissa. Pienten marginaalien juttua, totean ironisesti leukaani sukien. Mitään peliajoiltani en kadu, päinvastoin olen hiton ylpeä siitä mihin pystyin. 2003 vuodesta alkaen olin jollain tapaa ollut valmentamassa jotain joukkuetta. Aika luonnollisesti päädyin siis pelihommista johtotehtäviin. Viisi vuotta (tai kuten paikallislehti etusivullaan muotoili "puoli vuosikymmentä", joka kuulostaa vähän helvetin paljon pidemmältä) meni Loimaalla viuhkassa. Kolme ensimmäistä kautta oli hienoa aikaa. 4. kausi oli hankala ja tiputtiin divarista. Sillon ei pitänyt alun perin edes olla viuhkassa, mutta ei jäänyt paljon vaihtoehtoja kun tilanne oli seurassa vaikea, enkä halunnu jättää LP:tä pulaan. Viime kesä oli taas aivan fantastinen ja silloin pesis toimi jo aiemmin viittaamanani terapiamuotona oman elämänpurjehdukseni ristiaallokossa. Nautin lajista valtavasti ja jo sammumassa ollut kipinä roihahti kunnolla liekkiin. Osittain varmasti johtuu myös siitä, että elämä on opettanut viimeisen vuoden aikana, että itsestään selvyyksiä ei ole ja sen, että mikään ei ole ikuista, ei edes pesäpallo"urani".
Nyt ollaan sitten päästy tähän hetkeen. Ensi viikolla astuu voimaan uusi sopimus. Ensi viikolla on myös ensimmäinen kokoontuminen joukkueen kanssa. Ensi viikolla aloitan myös uuden elämän, joka kantaa teemaa "Hyvä Minä 2016". Mutta koska nimenkin velvoittaessa tämä on ensisijaisesti blogi PöUn taipaleesta ja vasta toissijaisesti omakohtainen terapia-alustani (kahta blogia ei jaksa pitää, koska yhtä elämääkin tässä vaan eletään), niin otetaan loppuun pari riviä pesistä.
Sopimustilanne näyttää omaan silmään ihan helvatin hyvältä. 16 pahvia on jo nyt, ja lähes varmasti ainakin yksi on vielä tulossa. Tiedän ennen ensimmäistäkään palaveria, että kilpailutilanne joukkueen sisällä tulee olemaan todella kiivas. Tällä hetkellä omissa papereissani oikeastaan vain kaksi kaveria näyttää jotenkin selvästi piirtyneen (ulkopeli)paikoilleen, loppu on usvan peitossa(nämä kaksi melko varmasti tulee jossain kohtaa julkikin). Haluan jutella jokaisen pelaajan kanssa ja kysyä muutaman kysymyksen liittyen siihen, miten hän yksilönä kokee tiettyjä juttuja.
Ensimmäinen palaveri tosiaan on perjantaina. Pitkää keissiä ei ole tulossa, vaan pikainen tutustuminen ja vähän ajatusten vaihtoa omatoimiharjoittelusta. Katsotaan josko perjantain jälkeen saisi viimeistään jäsenneltyä ajatuksiaan tekstimuotoon.
Mua saa seurata Instagramissa ja Snapchatissa (@jekkup) sekä Twitterissä (@JekkuP). Ja jos olet rohkea, niin pyydä kaveriksi Facebookissa. Päivittelen suhteellisen aktiivisesti mietteitäni tämän blogin ohella SoMeen ja paljon niistä liittyy tai tulee liittymään pesäpalloon ja tarkennettuna Pöytyään. Huomisesta alkaen voi seurata miten oman elämän projekti sujuu. Joka tapauksessa, pidetään hommat avoimena, niin saadaan varmasti aikaan pirun hieno kesä 2016.
Hyvää syksyä kaikille,
J-P :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti