Toimiva joukkue

Tässä kun tulee käytyä asioita läpi aina näin syksyisin uutta kautta valmistellessa, havaitsee aina jotain ihmeellistä. Sanonnan "parisuhde on joukkueurheilua" olen mielestäni jossain joskus kuullutkin. Se ei kuitenkaan ollut pohdintani taustalla, kun havaitsin, että toimiva pesäpallojoukkue sisältää "pelottavan" paljon yhtäläisyyksiä toimivan parisuhteen kanssa. Listataanpa muutama:

Rehellisyys. Parisuhteen kulmakivi on myös elintärkeä osa joukkuetta. Asiat pitää pystyä viestimään pelaajille niin kuin ne oikeasti ovat. Mikäli pelaaja elää harhaluulossa omista taidoistaan saatika asemasta joukkueessa, kärsii jossain kohtaa väistämättä joko tulos tai henki. Sama suhteessa, mikäli kumppanit eivät ole toisilleen rehellisiä, kariutuu varmasti ajallaan koko suhde.

Luottamus. Pesäpallokentällä pinta-alaa riittää, kiinniottajia on vain 8 ja pallo varsin pieni. Joukkueen jäsenten on pakko luottaa toisiinsa, jotta tulosta tulee. Kaikkea ei voi tehdä itse, muuten saattaa "luukut repsottaa". Joukkueen on pakko myös luottaa valmennukseensa ja yhtäläisesti valmennuksen joukkueeseensa. Itse olen aina ajatellut niin, että siinä kohtaa kun pelaaja on tekemässä lyöntisuoritusta tai ulkokentällä räpylä kädessä, hän on jo minun luottamukseni ansainnut, koska hän on päässyt siihen hienoon tilanteeseen, jossa voi joko onnistua tai epäonnistua. Oma luottamukseni pelaajaan harvoin rakoilee epäonnistuneen suorituksen tai huonon pelin jälkeen. Siinä kohtaa kun pelaajasta itsestä tai hänen käytöksestään havaitsee, että hän ei itse luota itseensä, on vasta valmentajana toimittava. Lisäksi valmentajana/pelinjohtajana minulla ei yksinkertaisesti ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa pelaajiini. He ovat siellä niitä suorituksia tekemässä, itse en voi sinne mennä. Jos tämän asian kanssa minulla olisi ongelmia, en voisi olla pelinjohtaja. Näitäkin ihmisiä löytyy rutkasti, jotka viuhkaan tartuttuaan palaavat pikaisesti takaisin kentälle. Toki itsekin palasin viime kesänä pariksi peliksi, mutta ei minulle tee heikkoakaan myöntää sitä, että sillä hetkellä en kaikkiin pelaajiini luottanut ja koin itse olevani parempi vaihtoehto. Toki taso oli Suomensarja, mutta jälkeenpäin olen ajatellut pelaamieni pelien loppuviimein palvelleen joukkuettamme. Minua itseäni ne sen sijaan eivät palvelleet(pl. loppukauden pelinjohtotehtävät joukkueessa), eikä niiden kuulunutkaan. Lisäksi pelaajien on pakko luottaa pelinjohtajaansa. Mikäli pj menettää pelaajien luottamuksen, ei sillä kaverilla ole enää mahdollisuutta JOHTAA joukkuettaan. Viuhkaa voi toki heiluttaa ja treenejä vetää, mutta johtajuutta kaipaavilla hetkillä viestit ovat yhtä tyhjän kanssa.
Parisuhteessa luottamus on tietysti kaiken a ja o. Kai niitä mustasukkaisuudestakin eläviä suhteita on olemassa ja joku saattaa jopa jotenkin toimiakin, mutta loppuviimein keskinäinen luottamus on ainakin itselle se toimivan suhteen perusta.

Sitoutuneisuus. Joukkue on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, kuuluu vanha ja viisas sanonta. Mikäli joku joukkueen jäsenistä ei sitoudu sen sääntöihin, aiheutuu konflikteja väkisin. Sitoutuneisuutta valvomaan joukkueet usein rakentavat omia sakkokassojaan. Mielestäni tämä on ihan oiva keksintö, mutta loppu viimein sillä ei pitäisi olla edes käyttöä. Joukkueessa tai yhteisössä toimiessa ei voi vain ajatella itseään, vaan pitää pystyä elämään muiden kanssa. Eli aikataulussa ja käytösnormeissa pysyminen pitäisi olla mielestäni itsestään selvyys, etenkin kun pelataan valtakunnallisen tason sarjaa. Toki olen itse sakkokassojen suuri ystävä, mutta mielestäni ne voisivat sisältää enemmän pienen rahan "humoristisia elementtejä". Joukkueen sääntöjen rikkominen pitäisi olla yksilölle itsessään jo sen luokan häpeä, että rahallinen sakotus siitä ei olisi edes välttämätön. Mutta koska elämme Suomessa emmekä Japanissa, niin pysyköön nuokin pykälät kirjoissa.
Parisuhteen näkövinkkelistä taas sitoutuneisuus tarkoittaa mielestäni asioita, kuten toisen menojen huomioon ottaminen, yhteisten askareiden hoitaminen ilman marttyrointia ja puolison onnellisuudesta huolehtiminen oman onnellisuuden rinnalla. Sekä tietysti yhteisten "sääntöjen" ja "normien" noudattamista, mitä ikinä ne sitten missäkin suhteessa ovat.

Tavoitteellisuus. Tämä on asia jota tulen tällä kaudella Pöytyällä vaalimaan. Oman yhteenvedon perusteella riittämätön tavoitteellisuus johti edellisellä divarikaudellani joukkueemme putoamiseen. Toki en kaikkea voi laittaa silloinkaan omaan piikkiini, mutta tulosvastuuta kannettaessa jotain pitää ottaa kontolleen. Se, jos pelaajat eivät noudata joukkueen sääntöjä tai valmentajan luomia harjoitusohjelmia, ei ole valmentajan vika. Se, jos pelaajille ei tee tarpeeksi selväksi, miksi ihmeessä hän ravaa läpi talven pitkien kuukausien saleissa pää märkänä pienen pallon perässä, puolestaan on. Olen vuosikaudet toistanut itselleni, että jos pelaaja tulee kysymään joskus harjoituksessa kysymyksen "Miksi?", niin minulta pitää vastaus tulla saman tein, ei harkinnan jälkeen. Jos pelaaja ei osta ajatustani, niin kts. kohta luottamus. Se alkaa silloin rakoilemaan. Siltikin toivoisin, että pelaajat VÄLILLÄ uskaltaisivat haastaa valmentajaansa. Ei siis epäillä, vaan haastaa hänen valmistautumistaan. Tämä kertoo myös siitä, että pelaajalla olisi mahdollisesti omat tavoitteensa selkeämpinä takaraivossaan, sekä jopa näkemys mikä palvelee hänen pääsemistään niihin. Tavoitteita pitää siis luoda sekä joukkueelle että yksilöille. Ilman tavoitteita koko toiminnan järkevyyden saa kyseenalaistaa. Tavoitteenasettelussa tulee tietysti ottaa huomioon ympäristön ja fysiikan realiteetit, mutta mikäli valmennus ja pelaajisto löytävät mätsäävät tavoitteet, niin usein tulos on lopussa suosiollinen.
Myös parisuhteessa pitää olla tavoitteita. On se sitten yhteinen asunto, naimisiinmeno, perhe tai vaikka lomamatka, niin joku maali tulee parisuhteessakin olla. Enkä tarkoita maalilla suhteen loppumista. Yleensä suhteissa, joissa vaan ollaan sekä seilataan parisuhteen myrskyisillä merillä, päädytään tilanteeseen jossa molemmat palaavat turvalliseen sinkkujen satamaan. Eli suhteisiin tavoitteita. Ei tarvitse asettaa ensimmäiseksi tavoitteeksi 50 aviovuotta, vaan matkalle kun asettaa väliin jos toiseenkin pieniä maaleja, niin suhteen hyvinvointi paranee. Kuten pesäpallossa, myös suhteessa liian lyhytkatseiset maalitkaan eivät toisaalta ole hyväksi ja usein silloin toiminnasta tulee pinnallista ja haavoittuvaa.

Hyvät ja huonot päivät. Joka suhteessa ja joka joukkueessa on hyviä ja huonoja päiviä. Kummassakaan harvemmin huono päivä sattuu kaikille/molemmille samaan aikaan. Tällöin korostuu toisen tukeminen ja auttaminen, joka kumpuaa jo aiemmin mainitusta luottamuksesta. Loppuviimein tavoitteeseen pääsyn onnistumisen tai mielekkyyden määrittääkin ennemmin ne yhdessä koetut vaikeat hetket ja päivät kuin ne ilon ja onnen momentit, jotka tietysti juuri tapahtumahetkellä tuntuvat paremmilta. Miesten tämän kauden viidennen finaalin jälkeen jokainen jymyläinen toisteli haastatteluissa sitä, kuinka vaikeiden hetkien luoma yhtenäisyys ja kokemukset lopulta kantoi joukkueen mestaruuteen, eli heidän maaliinsa saakka. Kukaan ei tainnut sanoa sanaakaan siitä, että mestaruuden kulmakivi oli 7 pelin voittoputki Toukokuussa. Yritän siis sanoa, että kun huonoina päivinä on tavoitteet tarpeeksi selkeät jokaisella, niin silloin hetkistä niistä voi oppia jotain. Ja lopulta tavoitteen toteuduttua juuri ne hetket ovat päällimäisenä mielessä ja niistä hetkistä kokee jopa jonkinlaista ylpeyttä. Tai onko ylpeys oikea sana, voi olla montaakin mieltä, mutta joka tapauksessa ne hetket vilkkuvat lopulta positiivisuuden valokeilassa.
Myös parisuhdearki nojailee mielestäni samoihin kivijalkoihin. Suhteen toimivuutta harvoin määrittää ilon ja onnen päivät, vaan juurikin vaikeat hetket ja niistä yli eläminen luovuttamatta.

Rakkaus. No parisuhdepuolta on kai turha käydä enempää läpi. Mutta joukkue osioon on hyvä tarttua, etenkin näin pesäpallokontekstissa. Rakkaassa lajissamme harjoituskausi on pimeimpään aikaan talvella ja pirun pitkä, harjoitusvuorot osittain mallia lepakko ja muistot keskikesän hellepäivien kotimatsiatmosfääristä kaukainen tuulaus historiaa. Silloin moni varmasti kysyy itseltään, että miksi helvetissä mää oon täällä. Suurin motiivi etenkin divaritasolla suurimmalle osalle on rakkaus. Toki matkaan mahtuu niitä, jotka haluavat ylöspäin ja kehittyä, mutta isoimmalle osalle päällimmäisenä motiivina toimii rakkaus lajiin.
Lisäksi tietynlaista veljes-/siskosrakkautta tämä vaatii. Jos sinulla ei joukkueessasi ole kavereita, vaan olet yksin, niin tuntuu talven kuukaudet huomattavasti pidemmältä. Valmennuksen tehtävänä on huolehtia rajat ja arvot toiminnalle, jotta "rakkaus ei rakoilisi". Ei joukkueeseen, eikä lajiin. Oman empiirisen tutkimuksen perusteella joukkuerakkauden vaaliminen on huomattavasti helpompaa miesten kuin naisten puolella. Naisten puolella pj-pelaaja-välisen rehellisyyden vaaliminen oli paljon vaikeampaa. Miehelle on helpompi sanoa suoraan vaikkapa lause, että meillä on kaksi sinua parempaa etupelaajaa. Yleensä tästä seuraa motivoituminen. Naisten puolella seuraus olisi todennäköisemmin ollut jonkinlaisen kuppikunnan syntyminen joukkueen sisälle. En väitä, että kaikki naisjoukkueet ovat identtisiä, vaan pohjaan väitteeni kokemuksiin omista ja tietämistäni joukkueista. Varmasti on niitäkin joukkueita ja alueita, jossa asiat voidaan käydä läpi niiden oikeilla nimillä. Naispesiksessä itsessään sen sijaan on niin valtavan monta hienoa detaljia, joka tekee yllättävän usein siitä jopa miesten peliä mielenkiintoisempaa. Mutta valmentajalta se vaatii vähintään yhtä paljon ihmissuhde- kuin pelinjohtotaitoa.
Itse olen kasvanut opissa, että "kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen". Tuo on tietynlainen minimivaatimus myös joukkuerakkauden säilymiseksi.

Joku saattaa hyvinkin helposti keksiä vielä lisääkin yhtäläisyyksiä. En epäile hetkeäkään. Omaa pohdintaa en (toistaiseksi) ole vienyt pidemmälle. Mutta yllättävän paljon niitä yhtäläisyyksiä löytyy. Ja varmasti pätee suurimpaan osaan myös muista joukkuelajeista.

Tämän tekstin mitta alkaa lähennellä leveliä "Kasper Vuorisen ensimmäiset blogit Iranista", mutta siihen, saatika viimeisten tekstien asia- ja tarinasisältöön on matkaa. Ehkä mä joku päivä pääsen Kappen leveleille tässä touhussa. Ehkä. Joka tapauksessa nyt on tullut kaks tekstiä 17 tuntiin, joten älkää pettykö jos seuraava ei oo julki seuraavan 17 tunnin päästä. Niinku totesin jo alkuun, niin kirjoitan aina kun kiireiltäni ehdin ja on jotain asiaa. Nyt on ollut asiaa. Huomenna ehkä ei ole. Mikään ei ole siis niin varmaan kuin epävarma.

Hyvää syksyä, taas.
J-P

P.s. kuinka kornia on laittaa loppuun sitaatti, jonka antaja on itse? Kertokaa.
"Luota pelinjohtajaasi, sillä pelinjohtajasi luottaa sinuun"
- J-P Niittymäki, 8/2011