Tapahtuma

Nyt ollaan paikassa, jossa harvemmin tulee blogattua. Systerin koira on hammaslääkärissä ja istun siis pieneläinklinikan vastaanottohuoneessa. Moniko muu on blogannu vastaavasta paikasta?

Nojoo, oli tässä asiaakin. Lauantaina pelataan taas! Ensimmäinen matsi Kankaanpäätä vastaan meni jotakuinkin niin kuin sen olin ajatellutkin menevän. Ulkona oltiin ehkä inasen odotuksia parempia, sisällä taas inasen odotuksia heikompia. Ulkopelissä etenkin Pellonperän Jyrki todisti viimeistään nyt kaikille epäilijöille (joihin en siis itse lukeutunut) sen, että Ykköspesis tasona on täysin oikea hänelle. KaMan ukoilla, alkaen keulamies Kaartokalliosta, oli ajoittain Jykän holttismaisen paalun kanssa suuria vaikeuksia. Kentällemeno oli hankalaa, kopinnostopalojakin taisi tulla kourallinen. Sisällä Jaakkolan veljekset hoitivat ruutunsa kiitettävästi, Pasuri ja Kaurila hyvin, muilla jäi varmasti itsensäkin mielestä petrattavaa. Ehkä noilla edellä mainituillakin.

Peli oli siis kokonaisuudessaan positiivinen, eikä esimerkiksi merkkivirheitä tullut avausvuoron jälkeen. Kaaripelin roolituksiin paneudutaan ensi matsiin tarkemmin, kuten myös ulkopelin vaihtotilannepelaamiseen. Sisällä hommat riippuu huomattavasti enemmän yksilötason suorittamisesta ja peräkkäisten onnistumisten määrästä. Joka tapauksessa tietynlainen pohjataso sille, mitä meidän pelaaminen tulee minimissään olla, on asetettu. Tästä lähdetään peli peliltä parantamaan. Uskallan väittää olleeni joukkueurheilussa sen verran mukana, että tiedän pelin tasoon tulevan yksittäisiä dippauksia. Lopulta kyse on siitä, miten niihin reagoidaan. Meikäläisen vastuulla on pitää puheet rehellisinä, teot laadukkaina ja ohjeistaa pelaajat olemaan ylireagoimatta huonoon peliin tai huonoon vuoropariin. Oman kokemuksen perusteella ylireagoidessa tekee enemmän tuhoa kuin viiveellä ja pidemmällä aikajänteellä analysoidessa.

Ulvila on siis seuraava vastus. Peli on jo nyt tulevana lauantaina. Rantasen Heikki tulee lavalle. Yhteisiä tilannereenejä ei juurikaan tältä sesongilta Heikin kanssa ole, käytännössä kaikki on tehty Jyrkin kanssa. En näe tätä huonona asiana. Se antaa meille mahdollisuuden tehdä ja kokea tiettyjä virheitä myös Heikin kanssa. Lopulta yhteiset kokemukset, etenkin ne tilanteet joissa on parannettavaa, luovat pohjan menestykselle. Ihmisen mieli on siitä jännä, että se harvoin oppii ennen kuin se on toistanut virheen riittävän usein. Ja siitä tässä on kysymys tällä hetkellä mitä isommissa määrin. Tilanne on hyvä, sillä näitä mahdollisuuksia ryssiä tulee vielä yhteensä 10, ennen kuin niistä olisi pääpiirteittäin hyvä ollut päästä eroon. Kokoonpanosta puuttuu myös Jaakkolan veljekset. Rotaatio pyörähtää tässä pelissä heidän kohdallaan. Paunan Mikko ja Riikosen Miikka pelaavat tämän talven ensimmäisen pelinsä, Painilaisen Erno uransa ensimmäisen PöU-paidassa. Mukava nähdä missä heidän kanssaan mennään. Edelleenkään voitto ei ole itseisarvo tai päätavoite, mutta sen ollessa tarjolla jaksojen lopussa siihen tulee tarttua ja tehdä pelin parhaat suoritukset silloin. Näin teki muun muassa KaMan kokenut kaarti meitä vastaan.

Sitten siirrytään siihen, miksi aloin näpyttelemään. Yksi asia joka on lähellä sydäntä, ovat urheilutapahtumat. Näissä on maamme rajojen sisällä varianssia joka suuntaan. Joissain tapauksissa tapahtumaa ei ole ollenkaan, joissain siihen on yritetty satsata mutta kehnommin menestytty, harvoissa se on mieleenpainuva. Urheilutapahtumaa ajatellaan Suomessa mielestäni vähän liiaksi sen itse pelin tai lajin ympärille. Se on kuitenkin se ainoa osa, johon seuroissa toimivat ihmiset, kannattajat tai sidosryhmät eivät voi vaikuttaa. Peli ja sen taso on mitä on. Se, millainen mielikuva osallistumisesta tapahtumaa jää, pitäisi pystyä luomaan muilla keinoin kuin itse pelillä. Toki se auttaa jos oma joukkue menestyy, mutta se ei saisi olla ainoa määrittävä tekijä, mitä se valitettavan paljon valitettavan monelle on.
Seuraava vertausleikki on absurdi, tiedostan sen itsekin. Olin viime keväänä ottelussa Manchester City - West Ham. Kävelimme Manchesterin keskustasta Etihad Stadiumille. Noin puolitoista kilometriä ennen stadionia meitä vastassa oli ensimmäiset Cityn vaaleansinisiin väreihin sonnustautuneet tytöt. Heillä oli yksi tehtävä, toivottaa hymyillen tervetulleeksi ohikulkevat kävelijät peliin ja toivottaa mukavaa päivää. Suomessa kun menet urheilutapahtumaan, ensimmäisenä sinulta pyydetään 5€:n pysäköintimaksu kaverilta joka ilmiselvästi olisi paljon mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä. Tai yleisestikin se usein hyvin lyhyt kävelymatka kohti tapahtumapaikkaa jää täysin huomiotta. Siinä olisi mielestäni mitä parhain paikka luoda ensivaikutelma. Esimerkiksi Pöytyän kentällä tämä olisi helppoa järjestää. Pysäköintipaikoilta on matkaa kentälle noin 100m. Siihen matkalle voisi laittaa seuran junioreita seuran väreissä isojen seuran lippujen kanssa toivottamaan ohikulkevat katsojat tervetulleiksi. Uskoisin että jokainen siitä ohi kulkeva saisi jossei pienen ulkoisen hymyn, niin ainakin sisäisen lämmön itselleen.
Okei, ensimmäinen positiivinen mielikuva luotu, jatketaan. Manchesterissa stadionin ulkopuolella oli valtava tapahtumatori. Cityn fanikauppa oli ääriään myöten täynnä. Joka nurkassa oli Cityn gearia tarjolla. Ruokaa myytiin kojuissa niin, että jonotusaika oli maksimissaan 3 minuuttia. Torilla vanhat seuralegendat kertailivat kovaäänisiin omia muistoja City-uraltaan ja samalla pohtivat ja pohjustivat tulevaa peliä. City-pelaajien saapuminen stadionille oli valtava show, jossa muutamaa onnekasta fania suotiin jonkun tähtipelaajan nimmarilla. Ja siitä suora lento Pöytyälle. Kentällä on ihanteellisen kokoinen parkkialue tälle "torille". Sinne voisi "rakentaa" kojuja. Yhdessä paikallinen ruokatuottaja myisi oman tilansa tarjontaa. Toisessa paikallinen pieni harrasteleva vaatturi myisi valmistamiaan mekkoja, paitoja, housuja ymsyms. Kolmannessa paikallinen jäätelövalmistaja myisi omia tuotteitaan. Neljännessä paikallinen kahvilayrittäjä kestitsisi kaffen janoisia. Tätä kaikkea tahdittaisi Miss Pöytyän juontama "show", jossa pelinjohtajat ja kotijoukkueen kokoonpanon ulkopuolella olevat pelaajat kertoisivat hieman tulevasta pelistä. Haastattelujen ympärillä oman kylän poikien pumppu soittaisi pari menevää biisiä. Jossain kulmassa olisi vaikkapa ohjattua toimintaa lapsille. Myyjien kustannukset "toripaikasta" 0€. Seuran osuus heidän myynnistään 0%. Kaikkien saama hyöty; mahdollisesti mittaamattoman iso. Ihmiset saapuisivat kentälle aiemmin, jolloin pelistä tulisi entistä enemmän myös sosiaalinen tapahtuma. Se saattaisi houkutella paikalle myös ihmisiä jotka siitä nauttivat.

Ehkä isoin osa ainakin ymmärsi pointin. Miksei juuri Pöytyän kaltaisessa pienessä maalaiskunnassa tuo urheilutapahtuma voisi toimia koko kuntaa yhdistävänä tekijänä. Paikalliset yrittäjät saisivat tunnettuutta, asukkaat ajanviettotapahtuman koko perheelle, seura mahdollisesti uusia katsojia ja jopa yhteistyökumppaneita. Monessa suomalaisessa urheilutapahtumassa on osia edellä mainituista jutuista. Harmittavan usein ne ovat kuitenkin kolmen maagisen kirjaimen takana. Ne ovat VIP. Omasta mielestäni joka ikinen pelitapahtumaan saapuva henkilö on seuralle VIP. Toki jos yhteistyökumppania haluaa jotenkin kestitä, niin siitä vaan, mutta se ei saisi olla mitään tai mistään pois ns. tavalliselta kansalta.

Pelin jälkeen lähdimme pois stadionilta. Silloinkin näin vielä huivikauppiaita sekä taas "sanansaattajia" kertomassa koska seuraavaksi stadionilla tapahtuu. Sama onnistuisi myös täällä. Mielestäni tärkeämpi kuin ennen ottelua jaettava käsiohjelma tulisi olla ottelun jälkeen jaettava "kiitos-kortti", jossa toivotetaan tervetulleeksi myös seuraavaan peliin. Tällaiseen en ole Suomessa törmännyt missään. Se ennen peliä jaettava käsiohjelma alkaa ehkä hieman nykyisenä some- ja internet-aikana olemaan muinaisjäänne. Väitän että noin 80% kentälle saapuvista ihmisistä on ainakin jollain tapaa tietoinen vastustajasta, sarjataulukosta ja ratkaisevista pelaajista. Huomattavasti harvempi tietää koska "mennään taas". Ja kuinka hienoa olisikaan kun pelin jälkeen pieni poika sanoisi isälleen että haluaa tuollaisen Niko Julinin naamalla ja nimmarilla varustetun fanipaidan kannettavakseen. Okei, ehkä tähän tähtikultin luomiseen tarvittaisiin juuri noita edellä mainittuja kuvioita. Joka tapauksessa, mietinnän paikka.

En väitä todellakaan näiden olevan mitään ehdottomia totuuksia tai tapoja joilla pitää toimia saavuttakseen seurassa kaikilla mittareilla kasvua. Mutta sen väitän, että nykyiset toiminta- ja ajatusmallit tapahtuman rakenteesta tulee heittää seuroissa pääpiirteittäin romukoppaan, jos haluaa tosissaan kasvattaa oman seuransa yhteisön nuppimäärää. Pitää uskaltaa ajatella eri tavalla. Ja sitten kun on uskallettu ajatella, pitää uskaltaa vielä toimia. Ja tässä kohtaa epäilevien tuomasten joukko vasta kasvaakin. Ja se on luonnollista. Pitää uskaltaa tehdä jotain uutta, eikä pelätä sen epäonnistumista. Mitä sitten, jos epäonnistutaan? Ainakin on yritetty etsiä kasvua.
Osallistamalla pieniä paikallisia toimijoita saattaa hyvinkin laittaa liikkeelle lumipalloefektin. Toki tämän idean ostaminen vaatii myös näiltä toimijoilta. Idealta putoaa pohja, jos ensimmäisillä kerroilla kun kauppaa ei synnykään, niin seuraavalla kerralla ei enää viitsitä tulla edes yrittämään. Toimijoiden tulisi ostaa ajatus pitkäjänteisestä olemisesta merkittävänä osana yhteisöä. Alkuun voisi jopa tilanne olla käänteinen, että seura joutuisi maksamaan paikalle saapumisesta tai minimissään avustamaan "kojun" pystyttämisessä ja purkamisessa.

Tällainen yksittäinen tapahtuma olisi varmasti järjestettävissä. Ei epäilystäkään. Kysymys kuuluukin, paljonko pitää ihmisten ajatusmalleja muuttaa ja aikaa kulua, että se olisi mahdollista joka ikisessä kotipelissä säästä tai viikonpäivästä riippumatta?

Jäädään kimpassa pohtimaan. Sitä ennen pelataan ja harjoitellaan sitä, jonka takia vielä tänä päivänä enimmäkseen kentälle tullaan. Eli pesäpalloa :)

Terkkuja kaikille,
J-P